Lähdettiin ekana soutuveneellä virvelöimään miehen ja poikien kanssa.
Muutama hauki kävi veneessä, mutta aika pieniä olivat. Sitten P sai isoimman(ja karvaisimman) saaliinsa tähän mennessä.
Kuului kovaa huutoa ja kiroilua, veri lensi, P itki, minä itkin kun P itki. Uistin siis repäisi miehen silmäkulman. Aivan muutaman millin päähän silmästä. Tuuria oli todella matkassa. Meni todella kauan että P rauhoittui. Se säikähti niin pahoin. Itki vaan, että" tuleeko iskästä nyt sokea yhyyyyyyyyy ja miksi noin paljon vertaaaaaa..."
Noh, siitä selvittiin kuin ihmeen kaupalla.
Seuraavana päivänä E tippui serkkuni rakentamasta majasta. Tosi korkeelta. Hirvee tömähdys ja huuto. Onneksi tippui kontilleen(niinkuin sieltä leirintämökin sängystäkin...). Polveen kävi kipeää, lonkkaan tuli pieni naarmu ja kylkeen myös. E itki. Minä itkin, kun E itki ja omaa säikähdystäni myös. Tarkkailin poikaa kuin haukka. Mutta sille ei todella käynyt mitään, mikä ei paranisi kylmällä kääreellä ja Paavo Pesusieni-laastarilla.
Tässä kohtaa mä olin jo niin puhki henkisesti, että olin ihan valmis lähtemään kotiin. Itkeminen vie multa voimat tosi pahoin. Kotona onkin vaan helppo olla, kun kaikki on tehty suhteellisen turvalliseksi ja helpoksi olla lasten kanssa. Ja kummasti äidiksi tultuani, olen alkanut nähdä vaaraa joka puolella. Kaikki, mikä oli ennen hauskaa ja jännää, on nyt kuoleman vaarallista. Puihin ei voi kiipeillä, metsässä ei voi leikkiä koska sielä voi olla käärme tai karhu tai sinne voi eksyä, kalliolla voi liukastua ja mereen hukkua. Rappusissa kaatua ja lyödä päänsä. Tippua voi ulkohuussiin. Saunassa kaatua kiukaalle... Huoh!
Me oltiin muutenkin suunniteltu olevamme vain yksi yö, mutta kummisetä sai houkuteltua jäämään toiseksikin yöksi. Äiti lupasi hoitaa koiraa, mies ottaa vetovastuun pojista ja mun pahin väsy meni päikkäreillä ohi, joten ei sittenkään laitettu kamppeita kasaan.
Onneksi ei. Oli niin kiva reissu. Saunottiin, uitiin, kalastettiin. Pelattiin lentopalloa ja yatzya. Rentouduttiin. Syötiin todella hyvin, mä en tiedä koska mun kummisedästä on tullut ihan huikeen hyvä kokki! Hiukan otti päähän ruveta taas sunnuntaina itse keittämään...
Poikien mentyä nukkumaan, oli meillä vielä rapukestit snapseineen päivineen. Tosi kiva tapa viettää iltaa(taikka yön puolta se tais jo olla).
Mä oon niin onnellinen, että mulle on valittu noin ihanat kummit. Ne on niin rakkaita, ihan kimpale kultaa <3
Sitten muutama kuva meidän superduper nastasta viikonlopusta vielä!
Auringonlasku
Vanhan mökin puolelle ei tule sähköjä, joten iltaa istuttiin vaan kynttilän valossa, ihanaa!
Mun elämä on niin hyvä just näin.
Puuusss!
Hui! Onneksi selvisitte säikähdyksellä! Meillä myös poika on sen verran menevää sorttia, että aina sattuu ja tapahtuu.. Ihan tuo sama ilmiö on tapahtunut täälläkin, että äiti näkee vaaroja joka paikassa ja yrittää super ninjan tavoin plokata vaarat pojan tieltä :D Mut eihän niiltä haavereilta voi täysin välttyä. Ihanalta näyttää joka tapauksessa teidän mökkireissu! :)
VastaaPoistaHahaa, varsinkin poikien ollessa pienempiä tuo superninja oli aika osuva ilmaisu :D
PoistaNyt on sellainen hiipivä tiikeri-fiilis, kun vaanii perässä ja käskee karjahtelemalla pois vaanivasta vaarasta :D
Voi teitä! Täältä tämmöinen virtuaalinen halaus äidille, tiedän omasta kokemuksesta että tuon tyyppiset tapahtumat saa kyllä polvet notkahtelemaan ja olon muutenkin jokseenkin väsyneeksi. Onneksi ei käynyt pahemmin! Vaaroja on tosiaan maailma täynnä ja joskus erinäisten tapahtumaketjujen jälkeen mua on ahdistanut todella paljon se, miten pienistäkin asioista voi tulla niin kovin vaarallisia... silmänräpäyksessä. Mutta ehkä nämä muistuttaa meitä siitä, että varovaisuus kannattaa - joskaan elämistä ei voi eikä kannatakaan lopettaa vaan mennä ja tehdä.
VastaaPoistaSanos muuta. Mun ongelma meinaa olla toi, että sitten estän kaiken mahdollisen touhun mahdollisen vaaran takia.
PoistaAivan järkytyin, kun äitini vei poikia mökille. Sielä pojat oli hyppineet laiturin nokasta uimaan(pelastusliivit päällä tietenkin), ajelleet lautalla meressä serkkupoikani kanssa...
Ensin mietin että hullu äiti! Kuinka sä uskallat? Mutta sitten totesin, että ehkä pitää vaan itsekkin hiukan välillä höllätä.. Ja sitten on uistin naamassa ja naarmuinen pikkupoika majan alla. Haha.
Karma, is that you? :D